Kokemuskertomus:
paikan päällä Pekingissä

Marja Pihnala

Vuonna 1994 eräänä päivänä Invalidiliitosta soitettiin ja kerrottiin, että Pekingissä pidettäisiin YK:n neljäs naisten maailman konferenssi seuraavana vuonna. Lähtisinkö? Tietysti! YK:n järjestelytoimikuntaan piti toimittaa tiedot siitä, millaista apua tai esteettömyyttä tarvitsisi. Suomessa sain osallistua naisjärjestöjen valmistelutyöhön, mikä oli opettavaista. Suomesta lähti virallinen naisten delegaatio, johon en ikävä kyllä mahtunut mukaan. Näin ollen matkustin yksin Pekingiin. Majoitukseni oli konferenssialueella eli Huairoussa, Pohjois-Pekingissä noin 50 kilometrin päässä Pekingin keskustasta.

Majapaikkani oli kolmannessa kerroksessa, vastavalmistuneessa kerrostalossa, jossa kaikki oli kesken. Ei siis tietoakaan esteettömyydestä tai hotellin mukavuuksista. Tämä ei minua lannistanut; olinhan YK:n neljännessä naisten asemaa käsittelevässä maailmankonferenssissa Pekingissä vuonna 1995. Pekingiin kokoontui 4–10.9. virallisia edustajia ja järjestöaktivisteja kaiken kaikkiaan n. 30000. Ilmassa aisti muutoksen ja innostuksen tuulet. Avajaiset olivat suurella stadionilla. Oli innostavaa kuunnella mm. entistä YK:n apulaispääsihteeri Helvi Sipilää ja Hillary Clintonia. Oli vaikuttavaa, kun tuhannet rauhankyyhkyt lensivät taivaalle samaan aikaan kun järjestäjät vahtivat, ettei katsomossa osoiteta mieltä Kiinan ihmisoikeuspolitiikkaa vastaan.

Ensimmäisenä seminaaripäivänä suuntasin innoissani konferenssialueelle ja vammaisteltalle. Telttamme sijaitsi läkähdyttävän pitkän kävelymatkan päässä alueen laidalla. Me vammaiset naiset kokoonnuimme omaan telttaamme vihaisina. Moni meistä ei päässyt pyörätuolinsa kanssa mihinkään, majoitustilat olivat esteelliset, luiskia ei ollut busseihin eikä mihinkään muuallekaan ja telttammekin oli erillään tapahtumista. Kokoonnuimme seuraavana päivänä omaan viralliseen seminaariin Pekingissä. Meitä oli 200 naista eri puolilta maailmaa ja olimme yhdessä ensimmäistä kertaa. Meillä oli työpajoja naiseudesta ja tietysti vammaisia naisia koskettavista asioista kuten tasa-arvosta, osallistumisesta, kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Kaikki tapahtui pienryhmissä ja pienessä teltassa. Puheensorina, läheisyys, vertaistuki ja voimaantuminen olivat läsnä teltassa. Tästä voidaan sanoa vammaisten naisten liikkeen alkaneen. Illanvietossa kiinalainen vammainen nainen lauloi laulun, joka kertoi siitä, miten vammaiset tytöt tapetaan jo vauvoina ja jos selviää hengissä, elämä on vaikeaa.

Yhteisöllisyys oli valtavaa. Päivän päätöksiä oli kaksi: Päätimme pitää mielenosoituksen seuraavana päivänä. Toiseksi päätimme kukin lähteä vahvasti edistämään vammaisten naisten asemaa omissa maissamme.

Niinpä kokoonnuimme seuraavana päivänä aivan konferenssialueen keskustan rakennuksen portaille. Huusimme rytmikkäästi englanniksi: haluamme esteettömyyttä, haluamme esteettömän bussin, tarvitsemme viittomia ja pistekirjoitusta. Haluamme osallistua konferenssiin kanssasisarten tavoin. Mielenosoitus oli iso riski. Järjestäjät olivat harmissaan ja menettivät kasvonsa. Mitä tapahtui yhdessä yössä? Seuraavana päivänä telttamme oli siirretty keskelle tapahtumia. Tosin siellä vartioi joka työpajassa aina kaksi miestä meitä vaarallisia naisia. Luiskia oli rakennuksiin, bussi kuljetti vammaiset naiset Pekingin hotelliin. Minäkin pääsin muiden mukana melkein esteettömään hotelliin. Hotellissa tavaramme pengottiin päivittäin sillä aikaa, kun osallistuimme tapahtumiin.

Oli kiinnostavaa osallistua muihin työpajoihin ja luentoihin. Toki meillä oli omat arjen ongelmamme ja lisäksi meitä koskivat samat asiat, jotka olivat tärkeitä muille naisille kuten köyhyys, väkivalta, kouluttautuminen ja työllistyminen jne. Seminaarien ja tapahtumien lisäksi Pekingissä kirjoitettiin toimintaohjelmaa. Tutustuin ruotsalaiseen Anneli Joneckeniin, joka oli äärettömän voimaantunut, etevä näkövammainen nainen. Hän oli esittämässä vammaisten naisten näkemyksiä toimintaohjelman laatijoille. Hän pyysi minut mukaansa. Näin, miten tärkeää on integroida vammaisten naisten asiat osaksi naisten asioita. Huomasin, miten vaikeaa oli saada edes sanaa vammainen tyttö ja nainen moniin lauseisiin. Anneli on ollut yksi roolimalli. Ystävystyimme ja pidimme yhteyttä hänen kuolemaansa asti. Hän muistutti usein siitä, että muistakaa perustaa Suomeen vammaisten naisten yhdistys.

Pekingin naiskokous totesi yksiselitteisesti naisten oikeudet ihmisoikeuksiksi ja laajensi niitä uusille osa-alueille. Kansainvälinen yhteisö päätti myös sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisesta kaikissa käytännöissään ja ohjelmissaan. Kokouksessa hyväksyttyä Pekingin toimintaohjelmaa pidetään kaikkien aikojen edistyksellisimpänä naisten oikeuksien vahvistamiseen tähtäävänä suunnitelmana.

Suomessa vuonna 1994 Marja Pelkonen, Mella Villberg ja Rita Järvinen kirjoittivat kirjan Vaillinaisesta kokonaiseksi. Pekingin jälkeen minut pestattiin järjestöpäälliköksi Invalidiliittoon. Voitte arvata, että naisten asiat lähtivät vauhdilla liikkeelle innokkaiden vammaisten naisten toimesta. 17 vuotta sitten perustettiin Vammaisjärjestöjen naisverkosto, joka toimi ansiokkaasti monella tasolla.

Pekingin konferenssista on kulunut nyt 26 vuotta. Maassamme vammaiset naiset ovat osa valtavirran naisliikettä ja meillä on nyt oma yhdistys Rusetti ry. Rusetin edustajat olivat mukana laatimassa kirjauksia Pekingin +25- rinnakkaisraporttiin Pekingin toimintaohjelman toimeenpanosta. Painopisteitä ovat olleet Vammaisten tyttöjen ja naisten kohtaama väkivalta, toimeentulo ja köyhyys sekä osallistuminen ja esteettömyys.